Moro!

Jaksaminen on nyt keskiössä. Pitäisi jaksaa pitempään työelämässä. Olisi tosin hyvä, että jaksaisi aluksi edes vapaa-ajallaan. Ja miksi sitten pitäisi jaksaa? Vastaukseksi ei tällä kertaa riitä pelkkä seku vain.

Jos ei jakseta, hyvinvoinnin korttitalo romahtaa. Siis siinä mielessä, kuin yhdeksän kymmenestä hyvinvoinnin käsittää. Työikäinen väki vähenee, mutta pidot eivät parane. Tulee laihoja vuosia ja ehkä vielä laihempia vuosia.

Lähes kaikki itseään fiksuna pitävät mollaavat nyt pääministeri Vanhasta hänen ehdotettuaan eläkeiän korotusta ja työurien pidennystä. Samaan hengevetoon lähes kaikki kuitenkin ilmoittavat kannattavansa työurien pidennystä.

Vaikka asia on mutrusuisen vakava, niin tuppasi hymyilyttämään tuon ns. eläkekiistan lopputulema, jossa hallitus itse asiassa sai enemmän, kuin pyysi. Toisin sanoen sitoumuksen ay-liikkeeltä pyrkimisestä kolmen vuoden työurien jatkamiseen kahden sijasta. Tiukka neuvottelija ei välttämättä siis tyydy yhteen kolmasosaan jos voi saada neljäs- tai jopa viidesosan. Tällaisen tuloksen saavuttivat nyt ay-liike ja poliittinen oppositio.

 Mutta, kuten sanottu,  jaksaminen on tärkeää myös puhtaasti itsekkäistä syistä. Ei sitä tarvitse välttämättä ajatella työelämän kannalta ja pelastaakseen kansantalouden. Jos ihminen tuntee itsensä, hän tietää mitä hänen hyvinvointiinsa kuuluu. Sitä ääntä kannattaa kuunnella.

Sitä paitsi jokainen ihminen on laulun arvoinen...Oho, lipsahti väärä ajatuslevy päälle. Jatkuva jaksamisesta vouhkaaminen saattaa sekin kääntyä itseään vastaan. Kun sitä liikaa tuputetaan saattaa lopputulemana hyvinkin olla: Älä jaksa!