Taas poikkeuksellisesti maailmalla tapahtuu kaikenlaista. Harvemmin on päiviä, jolloin ei jossakin tapahtuisi kerrassaan mitään. Valkoiset pilvet vain purjehtisivat sinisen taivaan laella ja korkeintaan ongen koho keinuisi laineilla kevyessä kesätuulessa. Mutta ei. Tuon on toiveajattelua tai pahimman luokan painajainen, näkökulmasta riippuen.

Hieno globaalitalouslaiva kyntää syvällä taantuman tai jopa laman aalloissa ja Suomikin siinä keppuroi mukana naama vihreänä. Pienemmistä yksiköistä nyt puhumattakaan. Päättäjät harmaantuvat ennen aikojaan miettiessään, mitä pitäisi tehdä. Vaikeahan sitä on sanoa, kun kukaan ei tunnu tietävän. Ja vaikka tietäisi, ei pieni ihminen tai yksikkö paljon yleiselle notkahdukselle voi. Kaikki vain yrittävät parhaansa mukaan sopeutua. Markkinatalous näyttää meille nyt hapanta naamaa imelän sijasta.

Happamia ja imeliä naamoja on nähty myös Tsekin Liberecissä meneillään olevissa maailmanmestaruushiihtokilpailuissa. Suomi on niissä tahkonnut mitaleita oikeastaan kiitettävään tahtiin. Tänään viimeksi parisprinteissä, jossa naiset (Saarinen, Kuitunen) voittivat kultaa ja miehet (Nousiainen, Jauhojärvi) pronssia. Jauhojärveä on mollailtu hänen omilla kotisivuillaan. Minusta miehellä on asenne kohdallaan. Hänen sukunimestään voisi hyvin jättää kaksi alkukirjainta pois. Sitten olisi nimi miestä myöten :-)

Parisprintti on minusta vähän keintekoinen ja väkisin tehty laji, joten sen jännitysmomentti jäi ehkä keskimääräistä laihemmaksi. Muut hiihtolajithan ovat kehittyneet pitkän evoluution tuloksena, ikään kuin luonnon valintana. Ensimmäinen takaa-ajohiihto hiihdettiin aikoinaan Köyliöjärven jäällä Lalli Talonpojan ja Henrik Piispan välillä. Lalli lähti reilulta takamatkalta ja saavutti Henrik Piispan ennen maalia, vaikka tämä oli hevosella liikkeellä. Ohitustilanteessa Henrik Piispalta halkesi kallo ja Lalli diskattiin.

Naishiihtäjillämme on siis voittopuolisesti ollut hymyilevä yleisilme, eikä mieshiihtäjätkään kovin yrmeitä ole. Sen puolen ovat hoitaneet yhdistetyn miehet ja mäenlaskijat. Kommenttia "mä en laske", ei kuitenkaan sentään vielä ole kuultu. Harri Olli on niin vihassa toimittajille, että yritti potkaista lentopallolla kuvaajaa. Ei osunu, tuli hutikuti. Se vain saattoi olla omalaaltuista huumorintynkääki. Koivuranta ja Olli ovat ajoittain näyttäneet siltä, kuin edustaisivat viimeisiä moksiskaaneja.

Huippu-urheilu tuottaa sankareita ja luusereita, jotka molemmat ovat draaman kannalta välttämättömiä. Joku on jopa kirkkain silmin väittänyt, että on olemassa myös ns. arjen sankaruutta. Saattaa olla. Väitetään myös, että ihminen kehittyy. Jos vaikka kehityksessään ei olisi vielä päässyt sisäisen sankarin tai konkarin asteelle, voi olla tyytyväinen jos löytää itsestään edes sisäisen henkarin. Sillä keinoin sitä paremmin kestää, jos maailma ympärillä notkuu ja hetkuu.

Eikä sitä tarvitse potea huonoa omaatuntoa, vaikkei huushollista löytyisi hiihtimiä tai hohtimia. Jos ihmisellä on sisäänrakennettuina hihittimet ja hohottimet, niin niilläkin pärjäilee. Ainaki saattaa siltä tuntua...Ja eikun mm-hiihtoja kattomaan...:-)