Hyvää alkanutta vuotta, joka siis on jo pitkällään. Enää 364 päivää jäljellä sitä.

Mutta tästä on noustava ja lähdettävä. Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Mennäänpäs tuosta tuon suon yli, että heilahtaa. Siinä tuli vuoden 2011 ensimmäiset pakolliset kliseet. Enää puuttuu vain pienimmän riesan tie...

Tasavallan rouva presidentti piti uudenvuoden puheen, jossa hän mm. listasi suomalaisen yhteiskunnan puutteita. Mikä siinä on, että vaurauden kasvaessa myös köyhyys kasvaa? Eikö asialle oikeasti voida mitään tehdä? Jos epäkohtia ryhdytään omin päätöksin tasoittamaan, kärsiikö kilpailukyky? Julkinen talous on puun ja kuoren välissä. Sen varassa useimmiten köyhyyden ja syrjäytymisen vastaiset toimet ja niiden rahoittaminen ovat. Pakosta syntyy vaikutelma, että globaalin kilpailun oloissa voimme vain katseella seurata köyhyyden ja syrjäytymisen ongelmaa ja sen syvenemistä. Yksilöillä on tietenkin itselläänkin vastuu elämästään, mutta yhteiskunnan pitää huolehtia hyvinvoinnin perusteista ja lähtökohdista.

Myös yksilötasolla on yleensä siitä puhe, mistä puute. Jos joku osa-alue elämässä on täynnä tyhjää, voi sen painoarvo kasvaa suhteettomiin mittoihin. Yksinäisyys on hyvä esimerkki sellaisesta. Joskus kyky nauraa itselleen on kovalla koetuksella. Tunnepuolen asiat ovat monesti semmoisia.

Vaikka olen taipuvainen ajattelemaan, että kaikki on pelkkää sattumaa, niin joskus on elämässä tilanteita tai jaksoja, jolloin tuntuu, kuin olisi koulutuksessa. Enkä nyt tarkoita jotain pp-showta tai kalvosulkeisia. Niissä ei aina välttämättä siltä tunnukaan, vaikka tarkoitus olisi ;)

Oletetaan, että joku ohjaa tätä elämää jostakin käsin ja järjestää noita joskus tuskallisiakin koulutusjaksoja. Mitä varten niitä järjestetään? Jalostaako kärsimys? Pystyykö ihminen sen seuraksena paremmin asettumaan muiden asemaan? Ehkä, jos ei ole päässyt katkeroitumaan. Erittäin vaikeita asioita opittaviksi ovat luopuminen ja toisen ihmisen housuihin asettuminen, kuitenkin siis vain kuvaannollisesti ;). Ehkäpä tuo ns. koulutus on tehnyt tehtävänsä silloin, kun ihminen on valmis ottamaan asiat sellaisina, kuin ne eteen tulevat eli liioittelematta ja vähättelemättä. Toisin sanoen valmis elämään ja valmis lähtemään.

Luopumisen taito on tärkeää siksikin, että vain muutos on pysyvää (mistä näitä kliseitä oikein tulee ;). Jo laulussakin kehoitetaan, että "laps Suomen ällös vaihda pois". Jos siis nurkissanne on ällöjä, ne kannattaisi Sakari Topeliuksen suosituksen nojalla vaihtaa pois. Ällön näkökulmasta se ei tietenkään ole hauskaa. Tässä kohtaa voin kirjoittaa kokemuksen syvällä rintaäänellä ;). Opetus minulle siitä oli, että pystyn nykyään asettumaan ällön asemaan ja suhtautumaan heihin empaattisesti.

Mutta eikait se akka- ja äijärukat sunkhan ole mikhän ihime. Näinki lumisena pakkastalavena on hyvä kyllä pistää nokkansä välilä ulos. Sen aion tehäkki. Eipä muuta, ko päin uutta....