Tummuvat varjot kammiossain, kun hämärtää. No, äläkää uskokaa. Eihän ne varjot mitään tummene. Sähkövalot palaa vakioteholla eli täällä sisällä ei ole varjoista tietoakaan. Ulkona kyllä on pimiää, koska on jo lokakuu ja minusta näkee sen. Naamani punoittaa terveesti saunan jäljiltä. Sata-asteinen löyly jättää kyllä ihmiseen jälkensä monella tasolla. Jotta sitä kestäisi tuntitolkulla,  se vaatii sisua. Myönnän sovinnolla, etten täytä kriteeriä.

Katselin aamusella dvd:n "Nuoruuteni savotat". Elokuva perustuu Kalle Päätalon omiin kokemuksiin. Olen lukenut joitakin Päätalon kirjoja. Ne ovat konstailemattomia ja ovat myyneet hyvin. Kriitikot eivät ole niistä kovin innostuneita. Tuon elokuvan katsottuani totesin, että Päätalolla oli sisua. Hän joutui nuoresta lähtien tekemään kovaa työtä ankarissa olosuhteissa, kuten suurin osa ihmisistä hänen nuoruudessaan. Elokuva sijoittuu 1930-luvulle. Se on kasvutarina.

Päätalon isä kärsi mielenterveysongelmista ja päävastuu perheen elättämisestä oli siis äidillä. Lapsia oli monta ja tiukan paikan tullen piti lähteä jopa kerjuulle. Asiaan kuului myös mielivallan, pilkan ja nöyryytyksen kokeminen. Kallekin joutui sen kokemaan myös savottahommissa. Se ei kuitenkaan lannistanut häntä.

Onko sisu lopulta synonyymi paineensietokyvylle? Ettei lannistu, vaikka tulisi lunta tupaan ja jäitä porstuaan? Että kestäisi pettymykset ja uskoisi itseensä, vaikka ympäristö ei uskoisi?

Päätalon tapauksessa äiti tuki Kallen kirjailijapyrkimyksiä. Isä taas vastusti ja halveksi niitä. Tavallaan hän kuitenkin tuli testanneeksi Kallen pyrkimysten aitouden ja voiman. Mutta vaikka ihminen olisi kuinka sisukas, hän tarvitsee kuitenkin jonkun tukea. Täysin yksin ei pärjää.

Päätaloa vielä paljon vahvempi esimerkki sisusta on irlantilainen kirjailija Christy Brown, joka oli  cp-vammainen. Hän kärsi pahoista pakkoliikkeistä, eikä pystynyt edes puhumaan. Kuitenkin pää toimi kuin partaveitsi. Hänen äitinsä jaksoi uskoa häneen. Pään lisäksi Brownin vasen jalka toimi niin, että hän opetteli kirjoittamaan sillä. Prosessi oli tuskallisen hidas, mutta sen seurauksena syntynyt "Jonnekin päivästä pois" on yksi hienoimmista kirjosta, joita olen lukenut.

Tasaisen harmaan arjen sietäminenkin vaatii omanlaistaan sisua. On hyvä ymmärtää, että ruoho on riittävän vihreää ja taivas riittävän sininen. Ja on hyvä, jos päivä on aurinkoinen tai sateinen, lämmin tai pakkanen. Ne kuuluvat elämään.

Kolomoskanavalta alkaa Dustin Hoffmanin ja Tom Cruisen tähdittämä elokuva Sademies.  Sisutarina tuokin elokuva tavallaan on. Kuten sekin, että käärme ihastui puutarhaletkuun ja yritti sitkeästi saada sitä treffeille. Kun letku ei reagoinut, tuli käärme siihen tulokseen, että onpa leuhka. Niin käy usein myös meidän ihmisten elämässä. Mutta se on jo toinen juttu se!