Enpä eilen arvannut kirjoittaessani suomalaisrievuista, että mitä tämä päivä toisi tullessaan. Ensimmäinen reaktio oli, että ei kai taas...

Jo toinen silmitön kouluammuskelu vajaan vuoden sisällä koitui kohtaloksi kymmenelle Kauhajoen laitos- ja kotitalousalan oppilaalle tänään. Ampuja ampui itseään päähän ja kuoli illansuussa sairaalassa. Tapahtuma vaati siis kaikkiaan 11:n ihmisen hengen. Kauhajoki muuttui hetkessä kauhujoeksi ja järkytti ihmisiä ympäri maata.

Kysymys tietysti kuuluu, että olisiko voitu estää ja voidaanko estää? Onko yhteiskunta piittaamaton yksilön hädästä? Eivätkö perheet ja muut lähimmät ihmiset saa otetta oirehtiviin?

Jatkan tätä vasta nyt 29.9. Keskustelu aiheesta on vellonut laidasta toiseen. Erilaisia reseptejä on esitetty ja sisäministeri Holmlundia vaadittu eroamaan. Poliisi oli kuullut ampujaa hänen ampumavideoistaan vain päivää ennen tuota traagista tapahtumaa.

Koulusurmia on verrattu terrorismiin, eikä vertaus lopulta ole kovin kaukaa haettu. Se on ns. vihayhteisön kapinaa yhteiskuntaa vastaan. Pohjana on tietysti henkilökohtainen turhautuminen ja näköalattomuus, mutta tuo netissä toimiva vihayhteisö voi rohkaista tuollaisiin tekoihin. Niitä seuraava julkisuus antaa merkityksen tunteen. Tietoisuus siitä, että kerrankin on hetken jopa maailmankuulu, vaikkakin kuoleman jälkeen, saattaa ruokkia häiriintynyttä mieltä toteuttamaan väkivaltaisia iskuja.

Tavallinen arkielämä voi tuntua joskus puisevalta ja merkittyksettömältä. Jos lisäksi itsetuntoa on pahasti kolhittu esimerkiksi kiusaamalla tai nöyryyttämällä, voi siitä ajan oloon kasvaa tuhoisa yhdistelmä, kuten Jokelan ja Kauhajoen tapauksissa näyttää käyneen.

Pitkä matka on vielä ihmisellä sellaiseen henkiseen tasoon, että kaikki olisivat arvostettuja yksilöitä alusta alkaen. Aidosta välittämisestä kasvaa myötäelämisen kyky. Vaikka normit ja säännökset olisivat kuinka tiukat, ei niillä ole merkitystä, jos ihminen ei piittaa. Siihen perustuu väkivallan käyttö merkittävältä osin.