Syyskuun toiseksi viimeinen perjantai on lähes ohi sateineen ja paisteineen. Onhan tässä vähän muutakin sellaista tapahtunu, mikä ylittää uutiskynnyksen.

Yle teemassa käydään läpi 70-luvun kommunismia. Vanhoja kunnon staroja haastatellaan, Taina Westiä, Leena Pakkasta, Heikki Turusta... Taustalla soi Kristiina Halkolan ja Kaj Chydeniuksen "En tarvitse puolikasta". Sitä idealismia, sitä idealismia...

Se on niin kaukana. Ihanteet ovat väistyneet, tilalle on tullut raadollisuus. Väkivaltaakin esiintyy. Seuraavassa poimintoja elävästä elämästä kertovista otsikoista: "Pastori uhkasi heittää kanttoria puistonpenkillä", "Nainen löi kalastajia haavilla", Hieroja lähenteli hierottavaa", iskelmätähti muisteli kireällä äänellä "Onneksi minuakin ei ammuttu".

Ei tarvitse siis katsella telkasta jäytävää kauhua, kun sitä on noin yllin kyllin ja runsain mitoin muutenkin. Eikö se ole hankala heittää toista puistonpenkillä? Eihän siinä lyhyen välimatkan takia saa heittoon minkäänlaista tehoa. Ja ystävien mukaan vielä harvinaisen mukava mies, pastori ja kaikkea. 

Hierottavakin antoi käsittelyn jatkua loppuun asti lähentelystä huolimatta ja vasta sen jälkeen nosti oikeusjutun. Kun kerta oli hieronnasta maksanut, niin kesken ei hommaa jätetty.

Alkoholi teettää suomalaisilla kaikenlaista. Tappeluttaa ja ajattaa autolla ojaan. Mukavista miehistä ja naisista tulee petoja, joiden naapurit ja ystävät saavat haavi auki ihmetellä lööppejä. Hoitohenkilöstöllekin se on kohtuullisen iso riesa.

Näin perjantaina tuolla yössä taas sattuu ja tapahtuu. Taidan kaivautua peiton alle ja ajatella henkeviä tai muuta mukavaa. Öitä...